kuvatsanat   vakavana lokauksia   inkanka   suosituksia   sanosesanoin



Kalavaleita ja -velkoja

Nykyään tiedän, miksi ihoni kutisee, keuhkoissani tanssii lasipiikkejä ja pystyn tuntemaan ihollani seinät ympäriltäni. Minusta on tulossa kala. Omituisesta sinertävästä lihaihosta alkaa puhjeta kauniita kiiltäviä suomuja ja riittämättömät keuhkot antavat tilaa jalommille kiduksille. Kehittymässä oleva kylkiviiva-aisti tekee minut olevammaksi kuin olen ollut koskaan ennen.

Kalat ovat vaihtolämpöisiä. Niiden ruumiinlämpötila määräytyy siis ympäristön mukaan. Ihminen, kurja tasalämpöinen otus taas on tuomittu pitämään lämpöä yllä riippumatta siitä, kuinka kylmä maailma on ja millaista vastaanottoa se saa. Kala sen sijaan voi ottaa kaiken energian ympäristöstä. Ei vaan matelijoitahan ne ovat jotka kiipeävät tummille auringonpaahtamille kiville ja venyttelevät itseään nautinnollisesti. Käärmeitä ja sisiliskoja ja sellaisia ne paistattelijat ovat. Ne makaavat kauniina päivinä kivillä ja antavat auringon tehdä niistä autuaita, itse niiden ei tarvitse lämmittää itseään. Kun ilma kylmenee, ei niillä ole enää yhtä ihanaa, mutta eivät ne sitä tiedä, sillä ruumiinlämpötilan laskiessa niiden elintoiminnot hidastuvat ja tajunta sumenee. Syksyllä kyyt kerääntyvät pimeisiin koloihin horrostamaan. Miksi ne menevät niihin koloihin yhdessä niin, että ovat keväällä tosi solmussa? Yrittävätkö ne saada lämpöä toisistaan vai parittelevatko ne? Tai ehkä kivenkoloja on niin vähän että niiden kaikkien on pakko änkeä niihin muutamaan kunnolliseen? Lämpöä ne ei mitenkään voi saada toisiltaan, koska eihän ne tuota lämpöä, jos siis olen oikein ymmärtänyt. Luulen että kyse on lisääntymisestä, parittelut varmaan onnistuvat kylmiltäänkin. Käärmeet saavat lepoa ja lapsia, mutta entä jos ilmaston heittely estää niiden talvilevon? Niille käy huonosti jos ne kiipeävät koloistaan väärään aikaan tai eivät tajua mennä nukkumaan.

Äsh, eksähdin hiukan. Minusta on siis tulossa kala. Vapaakala. Ei akvaariokala, saattaisin joutua jonkun sellaisen kuin Inka Puun altaaseen ja siitä ei hyvä seuraisi, senhän me tiedämme! Voi nuo maaniset lapset, nuo maaniset lapset jotka tukehtuvat omaan innostukseensa ja tukehduttavat meidät muutkin! Hän luuli voivansa ostaa meille onnea kalliiden suodattimien ja loisteputkien muodossa, mutta ne suodattimet eivät ikinä käynnistyneet eikä se valo ehtinyt kasveille saakka. Hän piti meitä likaisessa vedessä, hän ei itkenyt puhtaasti edes vetisten unelmiensa haihduttua! Me makasimme vedessä sameus suomuillamme, hän katseli meitä lasin läpi pettyneisyys ja välinpitämättömyys kasvoillansa. Hän on myös kaksinaamainen pelkuri; hän keitti ja söi meidät, koska ei uskaltanut leikata niskojamme poikki, vaikka myöhemmin onkin puhunut katkaisemisista varsin paljon. Hän syytti kapitalismia, hän syytti massoja, hän ei ikinä suostunut myöntämään, että hänellä itselläänkin oli osuus hiilidioksidin vähyyteen sen lasilaatikon vedessä. Älkää antako sille tytölle vastuuta! Pidätelkää häntä niin kauan kuin mahdollista ja sitten paetkaa! Liikkuipa missä tahansa sfääreissä, hän on aina uhka ympäristölleen.

Se tyttö tahtoo vain tanssia. Valetaan hänen jalkansa betoniin ja heitetään hänet satama-altaaseen, sitten hänen täytyy opetella tanssimaan myös vedessä, hahhah! Jo ennen tätä suomuuntumiseen ja muuhun kalautumiseen johtavan kehityksen alun huomaamista ihailin liikkeen kauneutta vedessä. Tuo vaivalloisuus. Veden vastus. Miten vesi vie ääniltäkin jotain. Olen viettänyt pitkiä aikoja vedenpinnan alapuolella, etsinyt sormillani ilmaa koskaan sitä löytämättä mistään suunnasta. Se tanssi, jota katselin veden alla, oli ihmisliikettä, vaikeasti etenevää potkintaa. Kalat ovat virtaviivaisia ja liikkuvat sulavasti. Teoria vesi-ihmisestä eli ihmisen pulahtamisajasta vedessä on kiistanalainen, mutta yhä ihmiset karvat suuntautuvat mahdollisimman vähän vastusta vedessä aiheuttaen ja pikkuvauvat osaavat olla hengittämättä kun ne heitetään veteen. Entä kun vedenpinnan taso nousee ja hyökyaallot tavoittavat lopuksi meidätkin, meidät maailmaan sattumanvaraisesti heitetyt nykyihmiset, osaammeko me olla pidätellä hengitystämme, osaammeko me uida. Salamanterisodassa on kauniisti liikkuvia otuksia. Kapteeni van Toch kutsuu niitä Tapa-Boyseiksi. Ne horjuvat. Miten rakastankaan kaikkea huojuntaa, selittämätöntä heilumista. Ne otukset ovat kai salamantereita ja valloittavat maailman, en tiedä, en ole lukenut vielä niin pitkälle. Salamanterit ovat sammakkoeläimiä. Sammakot hengittävät ihonsa läpi ja se iho on monesti myrkyllinen ja monet pystyvät vaihtamaan sukupuoltaan. Muuta en tiedä, haen eläinkirjan. Suuri eläinkirja vuodelta 1963 aloittaa sammakoista näin:

”Sammakkoeläimet elävät kahden maailman rajoilla: on maaeläimiä jotka ovat myöhemmin siirtyneet veteen ja vesieläimiä jotka ovat siirtyneet osittain maalle, mutta sammakkoeläimillä kaksinainen elämä kuuluu niiden perusolemukseen.”

Tuo kaksinaisuus koitui niiden turmioksi. Elämää oli tietysti ennenkin, mutta meitä tässä yhteydessä kiinnostava osuus alkoi 400 miljoonaa vuotta sitten. Pikku selkäjänteisistä, joilla oli ”alkeellinen sisäinen rustoranka ja siihen kiinnittyneitä lihaksia liikkumista varten”, ihastelin tuota lausetta jo silloin kun vasta pyrin eksistenssittömyyteen, kasvoi isompia alkukaloja. En muista, keitä ne olivat, mutta ennen selkärankaisuutta jotkut olennot olivat liikaa kuorissaan eikä niillä ollut mahdollisuutta kasvaa eläiminä. Alkukalojen valitsema linja oli kuitenkin oiva, jos evoluution tuottamien ominaisuuksien ja lopputulosten arvottaminen nyt edes on mielekästä. Ehkä arvioisin alkukalojen linjauksen pikemminkin perin murheelliseksi, sillä se on johtanut meidänkin olemassaoloomme. Paluu menneisyyteen: alkukaloista rustokaloiksi, rustokaloista luukaloiksi. On tietysti virheellistä mitätöidä aikaisemmat kehitysvaiheet tuolla tavalla: se on juuri se sama myytti kuin jota me elämme, että aikaisemmat eläimet katoaisivat tai vähintään lopettaisivat lopettaisivat muuttumisensa noin vain ziuh zauh kun me nousemme kahdelle jalalle. Takaisin puute- ja syytelistaan: Hain ja muiden rustokalojen heikko kohta on pakko liikkua. Uimarakottomuuden vuoksi ne joutuvat jatkuvasti käyttämään energiaa pysyäkseen siinä missä ovat. Rakokkaita luukaloja sen sijaan riitti syntymään myös makeisiin vesiin. Makeassa vedessä on usein vähemmän happea, ja joillekin kaloille jäi keuhkot hapensaannin turvaamiseksi. Siitä sitten sammakoiksi. Sammakot eivät voi päästä kovin pitkälle rantaviivasta, sillä ne on sidottu veteen lisääntymisen suhteen. Matelijuus oli seuraava muoti. Muistiinpanoissani keväiseltä biologiantunnilta lukee matelijoiden kohdalla ”vaihtolämpösyys ei paljo lämmitä”, mutta en suostu hyväksymään vaihtolämpöisyyttä yksinomaan haittapuoleksi. Olihan dinosauruksillakin valtakautensa! Tosin loppuvaiheessa osa niistä oli jo tasalämpöisiä. Miksiköhän dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon, olisiko se ehkä johtunut juuri kylmyydestä noiden liskojen sisuksissa? Ja miten tasalämpöisyys edes toimii biologiselta tai fyysiseltä kannalta tarkasteltuna, en todellakaan tiedä.

Mm, kirjassa on ihania kuvia sammakonpoikasista. Nuijapäänä olisi kiva olla. Niillä on eka kidukset eikä jalkoja, mutta sitten ne metamorfaa. ”Ulkokidukset muuttuvat sisäkiduksiksi ja lopulta keuhkoiksi. Maalla elävät lajin nousevat muodonvaihdoksen päätyttyä maalle.” Joskus kilpirauhanen ei tuota tyroksiini-hormonia tarpeeksi ja yksilö jää toukka-asteelle. Ilmiötä kutsutaan neoteniaksi ja tiedetään useita lajeja, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi, kyeten silti sukupuoliseen kanssakäymiseen. Esimerkiksi aksolotli Meksikosta ja joidenkin omituisten ihmisten akvaarioista on aika herkullinen näöltään ja maultaan. Olmit ovat samalla tavalla keskenkasvuista ja kalpeaa väkeä, mutta niitä tapaa lähinnä entisen Jugoslavian alueella ja klubeilla.

Sammakkoeläimiä on yhdeksän lahkoa, tai ainakin vuonna 1963 oli. Lajien erojen ja luokittelujen keinotekoisuuden paljastuminen oli ensimmäisiä maailmanjärjestystäni pahasti horjuttaneita iskuja. En ole enää halunnut opetella kasvien ja kalojen tieteellisiä nimiä. Olen unohtanut kaiken. Kasveilla ei ole enää nimiä, eilenkin luulin kieloa vanamoksi. Kauaa minun ei tarvitse enää hävetä, sillä kalaksi muuttumiseeni ei ole enää pitkä aika. Tai sammakkoeläimeksi tai matelijaksi, mikäs ettei, nekin alkavat vaikuttaa varsin mielenkiintoisilta. Ehkä käyn useita eläimiä läpi ennen lopullista kukkaanpuhkeamistani ja juuri nyt matelen tämänkin kirjoituksen muodossa edessänne pyytelemässä anteeksi olemassaoloani. Seuraavaksi sitten sammakkovaihe eli kurnutusta ja kuolemaan johtavaa pullistelua erään sadun mukaisesti. Ehkä olisi mahdollista palauttaa järjestystä ja rakenteita, jos uppoutuisi rakenteellisiin tarinoihin ja nimityksiin. Ainakin haluaisin osata latinaa ja tietää, mitä selkärangan luiden nimet ovat suomeksi. No niin, lahkot vuosimallia 1963:

Matosammakot (Caeciliidae)
Keuhkottomat salamanterit (Plethodontidae)
Ankeriasliskot (Salamandridae)
Aksolotlit (Ambystomidae)
Olmit (Proteidae)
Mutaliskot (Sirenidae)
Suursalamanterit (Cryptobranchidae)
Esisalamanterit (Hynobiidae)

Jos saan joskus tyttären, varsinkin jos se vaikuttaa kovin likinäköiseltä, annan sille nimeksi Salamandrina terdigitatata, joka tarkoittaa silmälasisalamanteria. Toinen ihastuttavan kuuloinen laji on kylkiluuvesilisko. Näistä nimistä voisi repiä vaikka mitä iloa. Sammakkolajeja on nimetty tätä nykyä noin 6000. Kahdenkymmenen viime vuoden aikana on pelkästään ilmastonmuutoksen vuoksi hävinnyt 112 lajia.

Henkilökohtaisesti koen kuitenkin sammakot vieraiksi. Niillä ei ole suomuja, pelkkä iho. Miten se on mahdollista, saattaa ajatella, kunnes muistaa, että myös ihmiseltä puuttuu suomujen yleensä tuoma pintakiilto ja säihke, ja sitten ongelman unohtaa. Suomuthan minulle oli tulossa, ihoisille asioille siis hyvästit. Petri Hiltusella on sellainen sarjakuva, jossa mies menee kauneusleikkaukseen (Annalle terveisiä!) meren alle sellaiseen laitokseen. Se katselee jotain kalanpäätä ja kysyy lääkäriltä: ”Tuleeko minusta todella noin komea?”, johon lääkäri: ”Kyllä, tuo malli on täysin realistinen, se on sinun pääsi mukaan tehty.”

Tahdon olla kuin kala vedessä. Vesi on pyhää. Jos olisin vedessä, jos todella olisin vedessä, ei vesi pääsisi enää minua pakoon. Se ei voisi hylätä ja hylkiä niin kuin se nykyään tekee. Vesi kiirehtii pois luotani, se ei halua jäädä. En tiedä miksi se karkaa ja katoaa, mutta niin kaikki vain valuu minusta pois. Kala sen sijaan juo ja hengittää ja on vettä, siitä ei pääse mihinkään. Onhan kuivuminenkin tietysti mahdollista, ihmiselle ja kalalle. Jotkut akvaariokalat ovat itsetuhoisia ja hyppäävät huonosti peitetystä akvaariosta lattialle, räpiköivät siinä aikansa ja kuolevat, tukehtumiseen vai kuivumiseen, en tiedä. Niitä sitten löytyy muumioituneina parvina akvaariopöytien alta.

Tahdon tanssia virtauksissa, tahdon uida valtavirrassa, tahdon veden kannattelemaan ja kuljettamaan minua. Olen mielelläni kuollut kala, jos se tarkoittaa sitä, että saan lopulta olla kulkematta vastavirtaan. Se on nähty, mitä siitä tulee, jos itse yrittää määrätä kulkusuuntansa ja itsenäisesti ponnistella päämääriensä eteen. Linnut vielä saavat tukea tuulilta, mutta nisäkkäät, paitsi jotkut lentävät, ovat tuomittuja rämpimään maan päällä omin avuin. Miten huvittavalla tavalla ne liikkuvatkaan! Vetävät itseään vaivalloisesti kummallisilla raajoillaan eteenpäin. Jalka eteen, toinen, huh. Ihminen on nisäkkäistä omituisin, se kulkee kahdella jalalla. Tekisi mieleni piikitellä, että syy kaksijalkaisuuteen on se, ettei tuo muutenkin kummallisen näköinen otus kykene hallitsemaan raajojaan, mutta tiedän, että mistä kummallisesta syystä se sitten kätensä keskittikään palvelemaan korkeampia päämääriä, se on selvinnyt kovin pitkälle, ja ilmeisesti juuri ylösnousemuspäätöksen johdosta. Ihminen on selvinnyt jopa niin pitkälle, että se on pystynyt pääsemään eroon maanisäkkyyden aiheuttamista vaivoista. Ensiksi se pakotti toiset nisäkkäät, vielä kumarat, kuljettamaan itseään, sittemmin se on rakentanut kaikenlaisia härveleitä, joilla se kuljettaa itseään paikasta toiseen kovaa vauhtia. Kaikenlaista epätoivoista puuhastelua siitä sitten siis syntyykin, kun on syntynyt niin omituiseen ruumiiseen. Osanottoni.

Tahdon olla lämpimien sameiden vesien kala, ehkä kiilakylki (Rasbora heteromorpha). Ne ovat parvikaloja. Jos olen kala, ei itsellisyydellä ole enää merkitystä. En tiedä miksi, mutta ei ole ollenkaan tärkeää päästä olemaan äksy kirjoahven, olisin oikein mielelläni vain sävyisä barbi. Kiilakylkiä on Sumatralla ja olohuoneissa. Metsistä luotani tehdään pöytäkalustoja onnellisten ihmisperheiden istuttavaksi maailman toiselle laidalle. Kun puut eivät enää ime ja hallitse vettä juurillaan, ei vedenkierto toimi enää kuten ennen ja virta kasvaa liian suureksi ja ottaa minut mukaansa kaupungin kaduille. Ja vaikka en pääsisi tulvavesien mukana ihmisten luo, vaan jäisin uomaani katsomaan maailmani vyörymistä pois, olisi pelini pelattu. Sillä kun puut eivät enää ime ja hallitse vettä juurillaan, ei kenellekään ole enää joenuomaa uitavaksi. Vesi ei kohtaa itseään ja joet kuivuvat pois. Me ehdymme. Elän pisaroista, pisaroissa, kunnes olen kasvanut liian isoksi enkä enää mahdu tippoihin. Sätkin muutaman kerran, kala kuivalla maalla, ja luovutan.

17.12.