Sairaala tietää
laita kengät jalkaan
sammuta tähdet
terveys voi alkaa
(tammikuu 08)



Olen todella iloinen Suomen terveydenhoitojärjestelmästä, mutta haluan sen kehittyvän kokonaisvaltaisen hoidon suuntaan, inhimillisemmäksi. Niin kuin kaiken muunkin.

Läheskään kaikki ei ole pielessä. Kaikki loppu sitten onkin. Mielenterveysongelmien hoito on tosi vaikea juttu, eikä mulla ole siihen muuta kuin perinteisiä vastauksia: yhteiskuntaan pehmeämmät arvot, perheiden tukeminen, työn merkityksen vähentäminen, ihmisille enemmän aikaa olla yhdessä, byrokratian vähentäminen. Kouluihin yhteisöllisempi henki, ihmisten osallistaminen (esimerkki yhdellä tasolla), epäseksististen käytäntöjen yleistyttäminen. Toimintaterapiat, rituaalit, tarpeeksi nukkuminen. Lapsuuden suojeleminen. (Toisaalta tämänhetkinen valtio on erityisesti joidenkin noiden kohdalla sellainen, että ei tule onnistumaan, ja parempi pitää näppinsä erossa. On tosi vaikea kuvitella, miten jokin iso koneisto pystyisi luomaan pieniä, paikallisia ajatuksia, jotka eivät päätyisi jälleen valtavirran uudeksi fundamentalistiseksi paskaksi. Ehkä sitten ainut mitä voi tehdä, on pitää yllä erilaisia vaihtoehtokulttuureja ja rakentaa yhteisöjä, yrittää pitää huolta edes itsestään ja läheisistään. Tosin mielenterveysongelmien hoidon ongelmat Suomessa ovat niin suuria, että myös prosessiin enemmän hoitavan, vähemmän kuse(tta)van hoitosysteemin muodostamiseksi voisivat olla ponnistusten arvoisia, kun siinä tulee muutos joka tapauksessa ja kyse on kuitenkin kymmenientuhansien ihmisten elämästä (ja kuolemasta)).

Itse olin suljetulla osastolla pari viikkoa pari vuotta sitten. Päädyin sinne siksi, että mun pelättiin tappavan itseni, mikä olikin realistinen pelko. Hengissä pidettiin, tosin jos olisin oikein epätoivoisen aggressiivisesti himoinnut kuolemaa, olisi se ollut vain hirttäytymisen tai siivoojankärryn mömmöjen päässä. Hengissäpysymisen takaamisesta ei siis varsinaisesti ollut kyse, vaikka olenkin nyt kirjoittamassa tätä tässä maailmassa. Muuten hoitona oli: lääkityksen nostaminen terapeuttiselle tasolle.

Mun mielestä "hoitajat" olivat yhtä pihalla kuin nuoretkin. Mä en haluaisi sanoa tätä, mutta ei vaikuttanut siltä, että kukaan hyötyi hoidosta kovin paljon. Osasto ei jotenkin ollut suuntautunut auttamiseen. Eihän se ollutkaan: se oli "tutkimus- ja kriisiosasto". Mitä se tarkoittaa? Miksi sinne laitetaan ihmisiä, jotka yksinkertaisesti tarvitsivat terapiaa itselleen ja perheelleen? (Ja olisivat tarvinneet sitä jo 5 vuotta sitten...) Aivot kuvataan ja otetaan lääkkeet. Katsotaan televisiota. Kaikki ovat vaivaantuneita. Mitä ihmettä ne hoitajat tekivät siellä? Istuivat kansliassa ja kirjasivat tietoja järjestelmään. Pakottivat syömään ja olemaan sisätiloissa 23 tuntia vuorokaudessa. Mmm...



Mua ei päästetty ulos, ellen luvannut pitää kenkiä koko ajan jalassa. Siinä oli tällainen omituinen seikkojen sykkyrä: mun todella täytyi päästä ulos, koska mun oli lääkityksen (Seroquel 700 mg) takia vaikea hengittää. Mulla oli hirvittäviä jalkakipuja, joita kyllä tutkittiin sairaalassa fysioterapeutilla, mutta ei kuitenkaan otettu vakavasti. Myöhemmin mulle on ilmennyt, että ne kivut on tullut yhdestä emotionaalisesti raskaasta kokemuksesta, mutta levottomat jalat (ystäväni kertoi, että hänelle on jäänyt Mirtazapinin/Remeronin muutaman kuukauden käytöstä levottomat jalat, nyt on kulunut puolitoista vuotta, eikä ole ainakaan vielä mennyt ohi...) johtui todennäköisesti myös lääkityksestä (varmaan Zoloft) joka mulla oli ollut ennen osastolle menoa. Ilman kenkiä oli jotenkuten mahdollista kävellä. Mutta, jos en laittanut kenkiä, mua ei päästetty ulos. Tota hengityksen vaikeutumista ei myönnetty lääkkeen sivuvaikutukseksi, vaikka se on ihan siellä tuoteselosteen listassakin (jota ei mulle silloin näytetty kun alettiin antamaan lääkkeitä. Myöskään osastolle lupautuessani jäämään mulle ei muistaakseni mainittu, että täällä sitten on tällainen huumekäytäntö). Sen sijaan mulle ehdotettiin, että mulla on siitepölyallergia tai että koneellinen ilmastointi kuivattaa mun limakalvot. Oli aika tuskallista kun ei vaan henki kulkenut. Sitä ei otettu huomioon, vaan osaston aika epämielekkäät ja epätoimivat (=ihmiset eivät parantuneet niiden ansiosta (eivätkä ne edes olleet oleellisia järjestyksenpidon kannalta)) säännöt olivat tärkeämmät noudattaa.

Mulla oli tapana kieriä pieni parin metrin nurmikkomäki alas ulkoiluilla. Muutamia kertoja se sallittiin, vaikka tunsin paineen ilmassa. Mutta sitten mukana ollut, muuten aika lämmin ihminen paljasti psykoottisen karvansa: "Inka, sun pitää näyttää parempaa esimerkkejä, kun täällä on näitä päiväkotilapsia ympärillä."

Kysyin viimeisessä hoitokokouksessa, mikä ideologia/filosofia tämän hoidon taustalla on ollut. Olin nimittäin kokenut sen aika huonoksi hoidoksi. Hoitaja ei ymmärtänyt mitä tarkoitin vaan hymyili kuin pitäen mua hulluna. Mun mielestä herkässä vaiheessa olevia ihmisiä hoitamaan ei pitäisi päästää ihmisiä, jotka eivät osaa erottaa asioista niiden takana piileviä suhtautumistapoja, eivätkä osaa hetkeksikään irrottautua siitä mitä tietävät ennestään! Muotoilin kysymyksen uudelleen: "Miten te parannatte täällä ihmisiä?" Vastaus oli: "Niin, että he paranevat."



Suljetun osaston perusperiaate on myös kyseenalaistettava. Miksi kaikki ongelmaiset suljetaan yhteen paikkaan? Kuin pois silmistä, pois ihmisten vastuulta ja häiritsemästä tehokasta kapitalistista elämää (ystäväni Kurpitsa Nokkonen joutui ensimmäisen kertansa sairaalaan jäytyään kiinni bommattuaan "Autojen äänet vievät minulta muut äänet". Silloin hän ei todellakaan ollut sekaisin, vaikka myöhemmin onkin ollut huonossa kunnossa.) Ja: neuroosiensa kanssa kiemurtelevien ihmisten yhdistäminen ei välttämättä ole mitenkään parantavaa. Syömishäiriöiset supisevat ja kyräilevät toistensa syömisiä ja mahdollista lihaa luiden ympärillä, ja toisten tuskaa on helppo ottaa kannettavakseen. Mä olin onneksi niin sekaisin, että en puhunut kenenkään kanssa. Tässä tulee jälleen kuitenkin yksi suurimmista ongelmista, ajattelemattomuuksista ja/tai vallankäyttötavoista esiin: se, että potilaita ei mitenkään ohjeisteta systemaattisesti. Ei kukaan sanonut: "Inka, olet täällä nyt rauhoittumassa, älä ota vastuuta toisten kasvukivuista." Kuulin kerran sanottavan siitä, sillä tapaa, niin kuin siitä olisi puhuttu paljonkin. Niin, ehkä aikaisemmin, mutta ei mun aikanani. Onhan myös siistiä, että ei ole niin selkeitä käytäntöjä, ja että tieto liikkuu ihmiseltä toiselle, niin että ihmiset luovat yhteisöä koko ajan, mutta se ei välttämättä luo turvallisuudentunnetta. En tiedä, tämä oli vain havainto. Eikä tiedoteta säännöistä ja käyttäytymisnormeista. Kun tulin osastolle, ainut intro oli tilojen esitteleminen, jota en sitäkään tajunnut omaksua, koska olin niin väsynyt. Odotukset käyttäytymisestä tulivat loukkaavina yllätyksinä. En missään nimessä halunnut aiheuttaa vaikeuksia kenellekään enkä hakea huomiota. Koin kuitenkin kiinnostusta tehdä juttuja. Esim. rakensin majan huoneeseeni. Luulin, että mulla on oikeus olla siellä, mutta tuntui pelottavalta, kun sanoin: "Ette te voi ottaa mua täältä, täällähän on fyysinen koskemattomuus", ja hoitaja vastasi: "Ei, hehheh, kyllähän me voidaan." Se ei kuulostanut täysin asialliselta.

Mun ystäville laitettin vierailukielto, josta ei ilmoitettu mulle, koska erään ystäväni kanssa halasin pitkään ja hän alkoi itkeä. Häntä tulkittiin aivan väärin ja ajateltiin, että on parempi, ettei kukaan tule katsomaan mua. "Perusteluja" oli sellaisia, että "tämä on sairaala", ja "halaaminen voi ahdistaa muita potilaita." Niin, halaamisen näkeminen voi ahdistaa. Samoin ruoan näkeminen ja sen syömään pakottaminen ahdistaa varmasti ihan saatanasti monia. Kuitenkin läheisyys ja ruoka ovat yhtä oleellisia tarpeita. Kumpaakin ilman voi pärjätä, mutta kumpaakin voi myös tarvita. Siihen "tämä on sairaala, täällä käyttäydytään kuin sairaalassa" -"argumenttiin" huomautan, että steriili ympäristö tunnetusti tuhoaa luovuuden ja voiman. Eiköhän tässä hiljaksiin tulla huomaamaan monia asioita, jotka länsimainen lääketiede on lähiaikoina tallonnut näkymättömiin. Luonnolla on esimerkiksi sellainen ratkaisu, että spermassa oleva hormoni jouduttaa synnytyksen käynnistymistä. Kaikkien epiduraalien ja leikkausten sijaan voitaisiin myöntää, että inhimillisempi ympäristö, missä voi toteuttaa inhimillisiä tarpeita voi pikemminkin auttaa ihmisiä. Eli pitäisi olla mahdollisuus rakastella ennen synnytystä. Sellaisen sairaalan mä haluaisin. En tiedä, millä kaikilla eri tavoilla psykiatrista hoitoa voisi inhimillistää, mutta esimerkiksi luonto parantaa (jos asiaa tarkastelee pinnallisestikin, vihreä väri rauhoittaa) Siellä missä mä olin, oli pieni kivetty sisäpiha hallittuine istutuksineen, eikä sinnekään saanut mennä ilman kenkiä.

En uskaltanut häiritä hoitajia. Ne ihmiset, jotka suljetulle päätyy, on usein juuri niitä, jotka eivät halua vaivata ketään itsellään ja liian suurilla tarpeillaan ja valitsevat pitää kaiken sisällään. Entä sitten kun apua pyytää? Tässä ystäväni Laiha Hautakiven kertomus:

"En ollut syönyt noin viikkoon. Heräsin siihen, että mulla oli hirveen kuuma, ja oksetti, menin vessaan ja yritin oksentaa, mutta ei mitään tullut, jotain vihreetä limaa vaan. Menin makaamaan vessan lattialle, kun se oli ihanan kylmä. Lähdin siinä tilassa hakemaan apua, tai en ihan tiedä. Huoneeni ulkopuolella oli tosi kaunis valaistus. Sanoin hoitajalle, että mulla on tosi huono olo, oksettaa. Olin ihan yökkäilemässä siinä. Se talutti mua vessan suuntaan, oksensin tuolinjuurelle ja vielä vessassa. Sitten se talutti mut huoneeseeni nukkumaan. Sitten nukahdin, hiestä märkänä."

Mäkin kävin toisinaan näitä yöhoitajia häiritsemässä. Usein niiltä käytiin hakemassa unilääkkeitä, jos ei saanut unta. Yöhoitaja saattoi olla vihamielinen. Mun mielestä töissä pitääkin pitää paljon taukoja ja juoda kahvia ja katsoa telkkaria. Tai no ei katsoa telkkaria. Mutta ainakin mielenterveyshoitajan pitäisi olla sen verran motivoituneita rennnossa yövuorossaankin, että nuorista romahtaneista ihmisistä ei tunnu, että niiden ei pitäisi olla olemassa siinä kysymässä jotain siltä hoitajalta. Siihen reagoitiin asiallisesti, kun kerroin pelkääväni tappavani huonekaverini. Sen sijaan kun illalla puoliunessa tunsin oudon hätkäyksen, pelästyin ja menin kertomaan siitä yöhoitajalle, "Musta tuntui että mun selkään hyppäsi dinosaurus, mua pelottaa, enkä usko saavani unta", kyse ei ollut ehkä dinosauruksesta vaan lääkityksen (Seroquel) aiheuttamasta sydämenlyöntien epävakaisuudesta, hoitaja sanoi ilkeästi: "Niin, vaikeahan se on saada unta jos siinä seisoo." Menin nukkumaan itku kurkussa. En tietenkään sanonut hänelle mitään.



Ystäväni Kurpitsa Nokkonen oli kolme kertaa suljetulla osastolla, aikuisten puolella. Se on toivottomampi paikka, siellä on ihmisiä, jotka ovat kärsineet samoista ongelmista vuosia tai vuosikymmeniä, joten ymmärrettävästi henkilökuntakin on kyynisempää. Enkä tarkoita, että ongelmat olisivat pelkästään potilaina sisäänkirjatuilla.

Siellä "hupaisaa" oli esimerkiksi paheksunta, jonkinlainen moraalinen kasvatus mitä yritettiin vetää. Kurpitsa Nokkoselle ja vierailevalle ystävälle, joka käyttäytyi sääntöjen vastaisesti, sanottiin: "Onpas lapsellista!" Kontrolli oli myös kovempaa ja hoitajat tarkempia. Lääkärille joutui odottamaan viikkoja. Mä kysyin yhdeltä hoitajalta kerran yhdessä yhteydessä, että miten te hoidatte ja parannatte täällä ihmisiä, joilla on tällainen tai tällainen häiriö. Hoitaja puhui "tapauskohtaisuudesta", mutta se ei ole todellisuutta, koska tollaisella osastolla ei todellakaan ehditä/haluta pitää ihmisiä yksilöinä. Ja eiköhän osastolla ole vuosien aikana ehtinyt käydä jo muutamia tuhansia ihmisiä, joten jotain yleispätevää olisi mahdollista sanoa. Jos se haluttaisiin sanoa nimittäin. Tulkitsin, että hoitometodit ovat vaitiolovelvollisuuden piirissä tai sitten hoitaja oli liian päihtynyt vallastaan, typerästä koulutuksestaan ja (pienestä, mutta olevasta) palkastaan. Huolestuttavaa...

Nuorten osastolla ei paljoa diagnosoitu, vaan ajateltiin, että olemme nuoria ihmisiä kasvukivuissa. Jee! Tosin en sitten tiedä mitä sille seikalle tehtiin että olemme nuoria ihmisiä kasvukivuissa.

jne.