Enpä olis uskonut että pääsen vielä tämänkin kokemaan. Hehe. No, kun mun pää horjuu, niin horjuuhan se sitten. Äkkiarvaamatta ja silti juuri oikeaan aikaan.



Sain paniikkikohtauksen. Tässä taustalla vaikuttaneita syitä. Katsos miten paljon! Ei ole mitään selittämättömiä nämä sekoamiset.

- Pitkään jatkunut prosessi seksuaalisuudestani ja sen suuntautumisesta, traumojen purkamisesta, riippuvuuksista jne. Oloni on helpottunut paljon, mutta askeleet on olleet raskaita ja nyt 7.3.09 illalla tuntui siltä etten enää jaksa ottaa askelta, vaikka tiesinkin minkälainen askel se olisi.
- Lääkityksen lopettaminen paria viikkoa aikaisemmin
- Kevät, energiatason nousu
- Perhesuhteiden ja sosiaalisen roolini nopea muuttuminen
- Rentoutumisen seurauksena sisäisen ylimmän kontrollin vähentyminen - mul ei ole enää niin paljoa musta itsestäni erillistä henkilöä mun sisällä joka päättäisi miten suhtautua. Oon jäänyt oman onneni nojaan ja mun täytyy syntetisoida kaikki hyvä itseeni, eikä nähdä itseäni palasina.
- Aika iso alkoholiannostus 28.2.
- Huoli päihteidenkäytöstä
- Keskustelu vanhempieni kanssa alkoholista ärsytti mua, koska se paljasti mulle miten lapsellinen olen. Osasin siihenkin suhtautua ihan rennosti ja hyvin, mutta siitä sen päivän huono fiilis alkoi.
- Stressi ylioppilaskirjoituksista. Mulla ei ole tavoitteita, mutta voi olla et mul oliskin jotain piilevää kunnianhimoa, jota en kuitenkaan uskalla pistää liikkeeseen. Pinnallisesti mua mietityttää vain pääsenkö läpi, mutta varmaan mietin myös olenko hyvä ihminen jos olen laiska, kenen odotuksia mun pitäis toteuttaa
- Nopea ja kivulias discoverointi siitä, että vastuunottokykyni ja ajattelun monimutkaisuuteni ovat murrosikäisen tasolla. Se oli tää vakavin asia. Huomasin että olen kusettanut itseäni hirveästi. Että kusetan koko ajan, mulla on pieni kultainen suojahäkki.
- En tavannut ihmisiä keitä olisin halunnut tavata enkä saanut tukea muiltakaan sille että saan olla tyhmä ja nuori.
- Sisäinen aprikointi siitä, miten voisin parantaa elämänlaatuani, mutta en keksinyt mitään ja tunsin ehkä vähän umpikujaa.
- Kova taipumus, vähäsen kiirekin, selvittää ongelmani ja käydä aina päin pahinta
- Shamanistisen maailman aseman muuttuminen elämässäni. Tämäkin on merkityksellistä, sillä tällä hetkellä en oikein tiedä miten suhtautua henkimaailmaan ja olen siis hukassa.


Näin se kävi:

Ihan mukava päivä oli, ja vielä illalla nukkumaan mennessäkin oli hyvä olo, paitsi että tunsin oloni typeräksi siitä että kusettanut itseäni niin paljon. En luottanut oikein mihinkään vanhaan enää ja huomasin, että mun on PAKKO LUOPUU jutuista jotka ei toimi. Erilaisista vängistä ajatuksentyngistä ja surun kieroutumista ja välinpitämättömyydestä.

Tiesin että mun luovuttava ja kantsis varmaan keksiä joku uus harrastus. Juoksu! Vou! Siitähän mä olen tykännyt todella paljon, ja lähiaikoina on ollut ihan eri tavalla energiaa ottaa pikku spurtteja.

Hei, entä jos juoksisin liikaa? Entä jos menettäisin kontrollin? Addiktio? Hei, mulla puhkeaisi mania! Muuta mun ajatuksissa ei sitten enää ollutkaan. Yhtäkkiä mä olin täysin varma, et mulla on bipolaarinen mielialahäiriö.

Ja se pelotti. Mä en halua että mulla on. (Sillä hetkellä olin vain paniikissa, mutta yritän nyt eritellä miksi pelkään niin paljon maanis-depressiivisyyttä: Kauhukuvia että jaksot vaan menee ylös ja alas ja pahenee mitä vanhemmaksi tulee. Enkä mä myöskään haluaisi mennä maaniselle tasolle. Miksi en? Olenhan mä tosi vilkasliikkeinen joskus muutenkin. Ehkä mä siksi just en haluaisi että mulla olisi joku sairaus: vilkasliikkeisyyksissäni (=hysteria) mä olen tyypillisesti ollut oikeastaan ihan vitun sekaisin, ei mulla ole ollut hyvä olo. En halua mulle sellaista elämää enää. Piti sitten sekin nyt ymmärtää.)

Oloni oli ahdistunut ja tiesin, että nyt on mun hetki selvittää välejäni näitten asioitten kanssa. Käytin mielikuvia. Huomasin että jos musta tulisi juokseva maaninen tyttö, tarkoittaisi se, että mun minä olisi hajonnut. Ja tiesin, että se saattaisi tapahtua, ja mun pitäisi estää se (tähän liittyy myös mulle illalla myöhemmät tulleet villit paranoidiset ajatukset). Mä olin tosi jännittynyt ruumiillisesti ja mieleltäni.

Yritin koota sen juoksemaan lähteneen tytön, itseni, jonkun kolmannen mut, ja viel ainakin viis muuta minää istumaan saman pöydän ääreen. Laitoin ne sanomaan yhteen ääneen, että kaikkien on pakko olla täällä ja kukaan ei saa lähteä pois vaan kaikkien pitää olla Inkan puolella. Me mentiin sen jengin kanssa myös joihinkin juhliin. Ei meinattu päästä sisään joten pistettiin ovi paskaks potkimal. Punaoransseja fraktaaleja. Juhlivat ihmiset muuttuivat lihaviksi ja niiden kasvot vääristyivät pedoiksi, totaalisen sekavaa, ei voinut sanoa mitään siitä mihin joku loppuu ja mistä alkaa. Päätin lähteä.

Varsinainen läpimurto oli tunne siitä, että vauva heitetään veteen. Mut heitetään. Hukun. (Oltiin just oltu uimassa samana päivänä.) Lennän laiturilta veteen ja kuolen. Äitini on kertonut, että olen joskus vauvana tippunut veteen ihan hetkeksi. En tiedä voiko se muisto olla jäänyt mulle tosi paljon, mutta joku on jäänyt.

Tajusin, että olen kuollut kerran, enkä tullut takaisin kokonaisena. Tää muistuttaa mun parin kuukauden takaista Mikki Hiiri -unea, missä Mikki kirottiin ja se ei ollut enää oma itsensä.

Onneksi olin lukenut kiinnostavaa kirjallisuutta (Stanislaw Grof: Future of the psychology) ja tiesin, että tämä voi liittyä kohdunaikaisiin kokemuksiin myrkyttymisestä tai äidin stressistä. Tiesin, että mä olen nyt jonkun todella suuren asian jäljillä ja yritin niin pitkään fiilistellä hukkumista kuin pystyin rauhassa. Apua oli myös siitä mitä oon kahden bipolaarikon kaa puhunu: manian taustalla on tunne, että kaikki ei ole hyvin, on mahdotonta riittää itsenään, on pakko koko ajan tehdä jotain. Ja: näkee haittaavan asian itsensä ulkopuolella vaikka se on sisällä, minkä voi paljastaa käymällä kriittisiä ajatusketjuja. Niinpä mulla oli tosi paljon työkaluja suhtautua.

Silti musta alkoi tuntua siltä että tulen hulluksi. Täsmälleen siltä. Sydän oli alkanut hakata ihan liian lujaa ja ajatuksia kait jotenkin heilua. Kelasin soittaa ambulanssin, et nyt mennään suljetulle ja kovaa. Muistin että äitini oli kertonut että isäni oli saanut muutama vuosi kohtauksen ja oli soitettu ambulanssi. Muistin sen nyt yhtäkkiä kirkkaasti ja tiesin kokevani samaa kuin isäni. Se oli rauhoittava ajatus vähäsen ainakin. Nousin ylös ja menin katsomaan, olisko mulla mitään lääkkeitä repussa, mutta ei ollut. Melkein huvittuneena kiroilin. Onpas tämäkin. Menin katsomaan onko huoneistossa ketään hereillä (olin kaverillani. En kuitenkaan halunnut huolestuttaa häntä, ajattelin vain jos tapaisin jonkun joka viitsisi lähteä ajamaan mua lääkkeitteni luokse muutaman kilometrin päähän kello puol neljä lauantai-iltana). Ei ketään. Menin syömään patonkia. Tärisin varmaan aika paljon. Väkivaltaisia ajatuksia mulla ei ollut, vaikka siinä oli veitsiä lähettyvillä. Istuin tuolissa ja nostin käteni torjuvasti eteeni joka suuntaan, minkä terapeuttini on opettanut mulle, että fyysisellä eleellä voi suojella itseään monilta asioilta. En muista miltä suojelin itseäni, mutta sitä tein. Ajattelin varmaan samaan aikaan sitä että olen kuollut. "Kuollut enkä muistanut syntyä uudelleen kunnolla." Pelotti taas ja ajattelin et tartten apua korkeemmilta voimilta, mutta pysäytin sen heti kun tajusin että jos mä alan nyt kuunnella jotain pään sisäistä skeidaa luullen sitä jeesuksen puheeksi, ei paluuta olekaan sitten vähään aikaan. Tunsin nimittäin miten mun osat alkoi muljahtaa väärinpäin, täysin väärin, kadoten, ja että jotain vihreetä mönjää alkaa valua taivaasta mun päähän, tai ehkä vihreitä valonsäteitä, ehkä sitten avaruusolioita. Kuulostaa varmaan hauskalta ja kyl muakin naurattaa nyt, mutta se oli pelottavinta mitä olen koskaan kokenut. Se oli pure psychosis.

Tajusin et nyt pitää mennä jonnekin ja soitin kotiin voidaanko mut tulla hakee tai tilaanko taksin. Tulin taksilla kotiin ja sitten mun vanhemmat lohdutti mua ja itkin ja mua pelotti edelleen ihan helvetisti. Isäni erehtyi vielä kysymään, onko mulla olkapäissä pistelyä, se kuulema tapahtuu usein paniikkikohtauksessa, ja sen jälkeen sitä alkoikin tulla ihan eri mittakaavas. Loppuvaihees ku menin nukkuu, pystyin jo vähän tietoisemmin tarkkailemaan ruumiini reaktioita enkä mennyt täysil mukaan niihin. Se nimittäin puuttui aikaisemmassa vaiheessa illalla. Mä olin täysillä mukana, mä järkytyin siitä maanisuudesta heti alkuun niin paljon, että en enää osannut pitää mitään huolta itsestäni tai keksiä mitään vaihtoehtoa. Oikeastaan suhteeseeni itseeni vaikutti jo aikaisemmin päivällä se et en tavannut yht ihmist vaik olisin halunnut enkä yhtä toistakaan ja sitten yhtä kenen kaa tilanne on myös aika jännä. Sitä ennen aamul keskustelin vanhempieni kanssa alkoholinkäytöstä ja siinä jouduin myöntämään itselleni olevani tosi kakara. Oon teeskennellyt itselleni fiksumpaa kuin mitä olen. Se luulo kaipas tuulettamista ja sitä se tosiaan sai.

Kuitenkin viel ennen ku sain unta, oli olo mitä kammottavin, kuulin kolahduksia pääni sisällä ja ulkopuolisia kolahduksia pelästyin todella paljon. Ajattelin täysin sekavia maanisia/paranoidisia/unisia ajatuksia ja pelästyin niitä joka kerta. Mulla ei ole mitään todisteita esittää siitä että ne todella olisivat olleet kummallisia koska en muista, mutta pelkoni syveni aina niistä. Yhden vain muistan: sen että oli joku lintu ehkä portailla ja mä vedin siitä suoraan jonkun maailmankaikkeuteen liittyvän toteamuksen.

Kammotuttaa hirveesti, koska harhat tapahtui mulle täysin selvinpäin. Mä en halua koetella itseäni yhtään enempää. Aloitan lääkityksen uudelleen. Sain yhdessä kohtaa yöllä itseltäni kaksi viestiä: Rakasta hyvinvointia. Älä käytä aineita, sun mielenterveys ei kestä. No niin. Nyt olen sitten oppinut paljon. Omat rajatkin, kuinka paljon omasta identiteetistään saa muuttaa pienessä ajassa, ennen kuin homma yltyy tällaiseksi. Tää kohtaus oli selvästi edistystä ja edistävä verrattuna aikaisempiin, joissa uhka on tullut ulkoa (Samara-hirviö). Tämä oli sisältäpäin tuleva pelko, joskin liittyi varmaan yhtä lailla syyllisyyden tunteisiin. Syyllisyys omasta käyttäytymisestä ja vastuuttomuudesta. Ja se paine mitä tulee kun asettaa itselleen ihan mahdottomia kuvitelmia ja yrittää pyrkiä niihin.

Huomattavaa on myös, miten paljon kuullut jutut vaikuttaa tällaisen epämääräisen tilan etenemiseen. Ei huono juttu, mutta pahimpia harhoja voi myös purkaa miettimällä, onko joku just puhunut jostain samanlaisesta. Aikaisemmin mainitsemani linnun paljastama salaliitto -ajatus ei kauhistuta jälkeenpäin enää läheskään niin paljon, kun oltiin just spekuloitu yhden kaverin kanssa, johtuisiko asioiden ylimerkityksellistäminen välittäjäaineista: mä olen pitkään kokenut sellaista että mikään ei yhdisty mihinkään (välittäjäaineiden vähäisyys), ja nyt yhtäkkiä tuli vastakohta muutenkin kaikenlaisia hormoneja ja aineita kuplivassa tilassa. Silloin yöllä en tietenkään muistanut tätä spekulaatiota.

Huomaan et mul aina vähän välii nyt nousee jotenkin liikkeelle kehossa, mutta yritän vaan tarkkailla sitä neutraalisti ja kertoa itselleni että mun ei tartte seota. Nimittäin jos alkaisin harrastaa tätä, kaava vahvistuisi koko ajan. Haluan johonkin toiseen suuntaan. Siinä on auttanut että olen soitellut kavereille vaikka olenkin ollut väsynyt, ja kysynyt mitä ne ajattelee tämmöisistä jutuista. Se on ollut tosi tärkeää. Yksi tyyppi sanoi, että nyt mä vaan olen nähnyt jonkun uuden puolen musta, ja tolkutti diagnoosien sattumanvaraisuutta.

Jotain opin varmasti myös siitä, keiden henkiolentojen kanssa kannattaa keskustella. Intuitio paranee tuhoutuessaan. Nimittäin yks keiju ei vaikuttanut ollenkaan makeelta tyypiltä ja jäin silti naimaan sen kanssa, mutta en mä oikein tiedä että miks mielikuvitusolentojaan pitäisi pelätä. En tajuu. Pitää kysyä joltakulta.

On aika nautinnollinen olo, niin kuin suurien järkytysten jälkeen joskus on. Keho kävi niin äärimmäisessä hälytystilassa et nyt se nauttii palautumisestaan ja varmaan ajattelee tehneensä hyvää työtä. Tänään on vähä sillee rauhotellut sitä että olen laulanut jotain sopivia säveliä pitkään hymisten, koska sen pitäisi resonoida jotenki oikein ja parantavasti. En koe mielikuvia enää niin hyödyllisiksi. Lauloin myös puulle ja keväälle kiitokseksi, loihdin tavallaan. Kiitollinen ja rauhallinen olo.

Jos vaikuttaa siltä, että mun tulevaisuus on mania tai paranoiaa tai mitä vaan, niin en voi ajatella, että mun elämä olisi vaurioitumaton. Se mitä jää vaurioitumisen jälkeen on se mikä on arvokasta. Nykyhetki.





i am proud
i took so incredible step
step forward
i had courage to take a step backwards, it was a very cool step forward