RASTI RUUTUUN:

tänään unohdin kotiin
käytöstavat [ ]
sydämen [ ]
puhekyvyn [ ]
ranskankirjan [ ]
pahan mielen [ ]
mielen [ ]
kaiken [ ]
ruumiinosia, mitä? ________________
muuta, mitä? ___________________



sivun sisältö

Mikä depersonalisaatio?
Minä. Tai lähinnä "minä".
Muita tyyppejä
Tie ulos/sisään
Tietoa ja taidetta
In english
Näkökulma
Näkökulma 2

Mikä depersonalisaatio

Depersonalisaatioksi ja derealisaatioksi (F48.1) kutsutaan psykologiassa ja psykiatriassa tiloja, joissa:

"henkilö oma-aloitteisesti valittaa henkisen toimintansa, ruumiinsa ja ympäristönsä muuttuneen toisenlaisiksi, ikään kuin epätodellisiksi, etäisiksi ja itsetoimiviksi. Oireisto voi olla monimuotoinen, mutta useimmiten valitetaan tunteiden menetystä sekä vieraantumisen elämystä tai ajattelustaan, ruumiistaan taikka todellisesta maailmasta irtautumisen tunnetta. Kokemuksen voimallisuudesta huolimatta henkilö on tietoinen muutoksen epätodellisuudesta. Tajunta on normaali, samoin tunteiden ilmaisukyky. Depersonalisaatio- ja derealisaatio-oireita voi ilmetä skitsofreenisen tai pakko-oireisen häiriön taikka masennus- ja pelkotilojen osana. Näissä tapauksissa diagnoosiksi pitäisi asettaa hallitseva häiriö."

Koen vähän arveluttavaksi laittaa jotain psykiatrista tekstiä minnekään, mutta depersonalisaation diagnosoinnissa on hiukan muiden "sairauksien" diagnosointia vähemmän sosiaalista vallankäyttöä. Depersonalisaatio on nimittäin sisältä päin tuleva olotila, joka ei välttämättä näy ollenkaan päälle. Tässä ei siis voida ihmisten käytöstä tulkitsemalla asettaa hänet johonkin hullun kategoriaan, jonka jälkeen millään, mitä hän sanoo, ei ole mitään painoarvoa. Sen sijaan sisäisen kokemuksensa perusteella itsensä F48.1:seen diagnosoiva ihminen itse heittää viiltävät epäilyksensä asioiden todellisesta laidasta roskikseen niin kuin niillä ei olisi mitään merkitystä tai ne eivät kertoisi mistään mitään.

Depersonalisaatio on myös selkeämmin tila, kenties sairaus, kuin monet häiriöt, jotka kulkevat janalla tai ovat lähinnä oireiden yhtymiä. Tietysti tässäkin on janansa. Kaikista tuntuu joskus omituiselta ja etäiseltä mihin milloinkin liittyen. Päihtyneenä tai aamulla tai kun kampa solahtaa hiusten läpi jäämättä kiinni takkuihin joihin on niin tottunut. Jännittävässä esiintymistilanteessa tai muussa äärimmäisessä rasituksessa saattaa hypätä itsestään ulos jonkin muun ottaessa ohjat käsiinsä. Pitkä masennus tuottaa tätä, sillä jotenkin tunteiden olemassaolo sitoo ihmistä itseensä. Mitä on jäljellä, kun tunteet ovat menneet? Pari vuotta sitten pidin ihmisen olemassaoloa mahdottomana, kun en ymmärtänyt mitä se on. En vain tajunnut, että muilla oli edelleen iloa ja haluja kun multa ne oli pudonneet pois.

Jaan depersonalisaation ilmenemiset ja/tai viestit seuraavasti:

- väliaikaiset epätodellisuuden välähdykset.

- päihteiden vaikutukset, mukaanlukien psyykenlääkkeiden tai jopa tulehduslääkkeiden aiheuttamat oudot tilat.

- traumat. aikaisemmat, ja sillä hetkellä tapahtuvat. tosin traumojen kertymä, aikaisemmat ja sitten se viimeinen pisara lisäävät aina todennäköisyyttä saada tämä tai joku muu psykoosi kierähtämään käyntiin.

- sitten on myös sellaisia epätodellisuuden tunteita, jotka eivät ole aivojen stressijärjestelmien kosahtamisen aikaansaamia. niissä on kai sitten kyse vaan aivojen vähän erilaisesta toimintatavasta tai mahdollisesti jostain lievästä neuroosista. depersonalisaation tunteeseen on myös mahdollista jäädä koukkuun ruokkimalla sitä, vaikka kaikki menis muuten hyvin.

- temperamentti: sopeutumisen tapa. déjà-vu ja derealisaatio ovat samaa, tosin vastakkaista, kamaa ja voivat käväistä nopeasti kenen tahansa luona yllättävissä tilanteissa, ja kai ne liittyy siihen, miten tilanteisiin sopeutuu. kuten alempana kerrotaan Tietoliikenneinsinööristä, elämäntilanteen muutokset, mieluisatkin, voivat vaan mennä yli ymmärryksen joillekin ihmisille. erityisesti, jos on ollut edellisessä vaiheessa intensiivisesti kiinni. mulla kanssa, (niin, olen sukua Tietoliikenneinsinöörille) tää vaikuttaa todella paljon. mun on ihan sika vaikee ymmärtää aikaa ja muutoksia. epäilen, että erityisesti temperamenttipiirteiden ristiriitaisuus voi aiheuttaa vaikeuksia sopeutumisessa olemassaoloon.

Ja, mikä oleellinen taustatekijä onkaan:
- todellisuutemme varman epävarma luonne. tapahtumat eivät ole oikeasti viimeisen päälle ennustettavissa, vaikka aivomme meille sellaista väittävät. ja kröhöm, näkemämme esineet ovat suunnilleen 100-prosenttisesti tyhjää. on mielestäni lähinnä selvänäköistä huomata se.

Minä

Mä itse sairastuin tähän vuoden 2006 alussa, ehkä jo vähän aikaisemmin. Mä ajattelin tosi paljon, mutta puhuin vähän. Olosuhteet oli sellaiset. En pystynyt ilmaisemaan itseäni mitenkään siinä ympäristössä, missä silloin vietin ainakin kuusi tuntia päivässä. Aika epäterveellistä! Sitten olin ensimmäistä kertaa elämässäni humalassa ja samalla vielä ulkomailla ja ihan uudenlaisessa maailmassa. Mä en vaan enää tajunnut, en osannut ottaa asioita enää vastaan yhtään. Tarkkailin itseäni ulkopuolelta, tietämättä sisäpuolesta enää mitään. Sisäpuolella oli jotain muuta meneillään ja se jäi jonnekin. Se oli liian loukattu. Kyse oli myös jostain tosi vanhasta jutusta, jostain narsistisesta ongelmasta, missä mun pitää aina määritellä kaikki tarkkaan jotta olisin olemassa. Olen aina ollut tosi huono olemaan olemassa. Matkailu avarti, tai no sillee jossain vaiheessa mun todellisuuskäsitys, se rajattu todellisuus, alkoi murtua ja siinä olisi ollut muuttumisen paikka, mutta en osannut muuttua. En vaan tajunnut että joku voisi muuttua. Kehityin myös älyllisesti, mutta mulla ei ollut hyvä itsetunto, joten en suostunut siihen kaikkeen, vaan otin vaan depersonalisaation uudeksi apukeinoksi rajojeni piirtämiseen. Rajani olivat nyt sellaiset, että hulmahdin niistä ulos ja jätin inhimillisyyden taakseni. Olin iloinen, tunsin että taakkani keveni. Depersonalisaatio on jo aika äärimmäinen keino, eikä varmasti ensimmäinen käyttämäni selviytymiskeino. Mulle siinä on kyse aggressiosta. Mulla oli niin paljon ilmaisematonta vihaa ja kuolemallista häpeää, etten kestänyt. Jossain kohtaa se kuitenkin, tuli, siellä ulkomailla humalassa oudolla metroasemalla, yllättävien ihmisten kanssa, tai jo aikaisemmin. Se pysyi pari kuukautta, puoli vuotta tai pari vuotta eri asteisena, pidin sitä ajattelulla yllä. En vieläkään tunne olevani minä, vaan aika persoonaton olento, mutta en enää välitä siitä.

Ehkä jonain iltapäivänä koulussa, kun etäisiksi jääneet luokkatoverini Lumpeenkukka Hultiainen ja Leopard Kiukaankivi purjehtivat ohitseni ymmärsin kipeästi jälleen kerran, että olen pohjasakkaa. Ou, silloin jotain muljahti aivoissani lopullisesti. Varmaankin sanoin itselleni: "Ei enää. Ei enää koskaan." En kostanut heille, olenhan kiltti tyttö. Kostin itselleni. Ilahduttava selkeys päässäni, ja voin kuvitella hymyn kasvoilleni, kun astelin syrjemmäs, ja lempeän tunteettomasti hyristen väänsin niskani nurin.

Muita tyyppejä

Ystäväni Laiha Hautakivi joutui sairaalaan yritettyään itsemurhaa. Kaikkia letkuja oli kiinni ja Laiha makasi tuskissaan. Oli hirveen paha olo kaikin tavoin. Laiha olisi halunnut, että joku olisi tullut istumaan siihen vierelle. Huusikin. Kukaan ei vastannut. Kukaan ei tullut. Se oli hänen elämänsä hirvein kokemus. Sen jälkeen hän on kokenut enemmän tai vähemmän jatkuvaa epätodellisuutta. Nyt pari vuotta, vaikka elämä on muuten muuttunut paljon paremmaksi.

Noin 25-vuotias Tietoliikenneinsinööri sai tietää alkavansa seurustella erään tytön kanssa, johon oli ihastunut. Onnea jatkui yhden illan ja seuraavana aamuna kello 12:42 jokin muuttui. Hän oli töissä, ja yhtäkkiä hän ei enää kyennyt ajattelemaan. Noin puolen tunnin sisällä tapahtui jokin muutos, jonka jälkeen hän tiesi, että ei ole läheskään normaalissa tilassa. Tunne oli jatkuvasti läsnä 8 ja puoli vuotta ja sitten loppuelämän välillä vähän helpompana. Siinä meni sitten rakastumisen mahdollisuus ja työkyky. Tän Tietoliikenneinsinöörin lapsuus oli tosi rankka.

Kurpitsa Nokkonen ei ihan tiedä myöskään mitä hänelle tapahtui. Kaikki kipu ja suru, johon hän oli niin tottunut ja jota hän piti itsensä perustuksena, katosi yhdessä hetkessä. Oikeastaan kaikki muut tunteet myös. Mitä sitten? Eipä paljon mitään, elämää vaan. Kurpitsa Nokkonen epäilee, että useiden kuukausien altistus ympäristölle, jossa hänellä ei ole sielunystäviä, on aiheuttanut tämän surkean tilan.

Sit on tällainen ihan spesiaalitapaus Crazy Wilenius, joka tiedostaa minuutensa eri osat. Ihan takimmaisena päässä on tarkkailija, ja se ei tunne mitään. Edemmässä päässä on tunteva osa. Crazy Wilenius voi liikkua niiden osien välillä.

Tie sisään/ulos

Mm. Lämmin halaus kaikille depersonalisaatiosta kärsiville tai nauttiville. Aivan, lämmin halaus. En mäkään halauksista pitänyt silloin kun olin siinä karkeitten kulmien ja oudon väristen valojen systeemissä nimeltä vieraantuminen. Kerran ku kiemurtelin tässä neuroosissa mulle sanottiin että on sillä väliä, jos halataan ja ollaan vierekkäin ja puhutaan jotain. Miten kummallinen ja ällöttävä ajatus, ja miten tosi! Siis mm, lämmin halaus. Hyvä syy iloita maailmasta ja palautua depersonalisaatiosta on myös, että kaikelle on syynsä. Mulla on ollut ranteessa tosi ongelmallinen kohta jo viisi vuotta ja se on välillä tosi kipeä. Se alkoi kun ulkoilutin yhtä nuorta koiraa monta kertaa viikossa ja se kiskoi kauheasti. Nyt musta tuntuu, että ranteeseen on jäänyt koiran liike, syöksähtely, ja mun pinnallinen vastaukseni siihen. Mulla ei mennyt noina aikoina kovin hyvin muutenkaan, joten en ole missään vaiheessa oikeasti välittänyt välittää kädestäni yhtään enempää. No, nyt on ilmennyt, että mä pystyn parantamaan käsilläni, erityisesti sillä kädellä joka on kipeä, ihmisiä, jotka kärsii ongelmista, jotka on yhtälailla aiheuttanut jollain tavalla mielekäs syy. Maailmassa on tosi paljon asioita ihan perseestä, mutta ihmismielen kohdalla mä en epäile ollenkaan, etteivätkö asiat menisi juuri niin kuin pitääkin. Käsittelemättömät asiat palaavat kerta toisensa jälkeen, usein sairauden muodossa. Vammoista ja heikkouksista ja sairauksista alkaa uusia asioita. Niinpä depersonalisaatiossakaan ei ole mitään vikaa. Yli kannattaa kuitenkin päästä jossain vaiheessa. Miten?

Aika heikosti mul on ehdotuksia. Itse selvisin lopettamalla dp:n kelaamisen ihan kokonaan. Tai niin joo, menin psykoosiin ni sitten tuli muuta ajateltavaa. Ehkä sellainen rankka tilanteenvaihdos kissankellosta pesusieneen voi auttaa. Luin jonkun teorian siitä, että aina kun ajattelee uudelleen, että onko oloni parantunut vai onko edelleen jotenkin hämärä ja kaukainen olo, olo aktivoituu jälleen kerran. Oon huomannut että toi on hyvin totta, kaikkien tunnetilojen kohdalla. Se on just surullista, koska tää olo voi palata ihan milloin tahansa. Just elämän ihanimmalla hetkellä, ja varsinkin sillä. Mutta siihen auttaa uudelleenohjelmointi. Muutaman vuoden kun pitää ittelleen tiukkaa kuria niin aivot on jo unohtaneet koko tulkintatavan (jonka voisi verbalisoida näin: "onpas tässä huoneessa oudot varjot noista verhoista, mitä, missä mä oon? hei, kuka mä oon? hei, mä en jotenkin pysty yhdistämään mitään! uu, tää on aika siistii!" ja sitä kun toistelee vähänkin aikaa niin se tulee vahvaksi kaavaksi).

Nyt kun mietin sitä miten vaikeaa kaikki on, en tiedä miten selvitä. Paitsi ottaa siitä kaikki irti. Jos on astunut "itsetuntemuksen pelottavalle taipaleelle", kuten täällä väitetään, on vaan jatkettava. Muun muassa, siis yksi mietittävä juttu on itsen osat. Saattaa olla että kun tuttuudentunne ja rakkaus ovat kadonneet päästä, pääsee tutustumaan eri asioihin. Jotain näkee selvemmin, jotain ei näe ollenkaan. Mielessä on erilaisia rakenteita ja sijainteja, ihan varmasti jotkut niistä kytkeytyy välillä pois. Älä vastusta! Anna kaiken tapahtua ja mieti että minkälaista elämää haluat elää. Kantsii muuttaa elämäänsä jos se tuntuu ihan turhalta. Depersonalisaatio voi olla viesti siitä että et ole ollenkaan siellä missä pitäisi, et oo enää elossa kunnolla.

Ei kannata pelätä. Loppujen lopuksi on ihan yksi lysti onko kaikki lavastettua. Ei sillä oo väliä! Ja vaikka olisikin, et voi sille mitään! Jos on sun mielestä tullut maailmanloppu, niin sitten on. Pelottavat tunnelmat - jos on jotain tosi vahvaa kauhua tai kamalia kuvia tai jokin outo rakenne siellä missä ei pitäisi olla mitään - jossain on ehkä piilossa hirveen vahvoja tunteita. Minän tuhoavia muistoja. Näin sanoi Psykiatri Puskanen: jos on sellaisia saarekkeita, hirveitä traumoja tai pelästyksiä, joita ei uskalla tuntea, ne vie paljon energiaa. Ja näin sanoo Inka Puu: kun ne isot tunteet, jopa hyvin alkukantaiset, myllää, ne on ikään kuin toisella näyttämöllä. Ne voi viedä kaiken tai tuoda kaiken. Ne on niin voimakkaita ja pelottavia, että itse siinä vähän alkaa pienetä. Siitä sitä pelkoakin syntyy?

Ehdotuksia syiksi ja/tai ratkaisuiksi depersonalisaatiolle:

- aggressiot? mä ainakin käänsin kaiken sisäänpäin jolloin lopuksi käännyin nurinperin ja sisäinen tuli ulos ja ulkoinen sisään

- ja muiden tunteiden vaikeus.

- pettymykset, vaatimukset, odotukset, suunnitelmat. ahtaat kuvitelmat mahdollisesta. itsensä rajaaminen, toisto.

- edelliseen liittyen jumittuneet ihmissuhteet. niille voi tehdä paljon! jos ei voi, lähe vaan menee! paitsi lapsiaan ei saa jättää.

- todellisuuskäsitykset. se onkin sitten kaikki. jos vahingossa alkaa tiedostaa itsensä ja toisten luoman epätodellisuuden (esim. matrix), kannattaa muistaa kuitenkin, että ihmisinä olemme syntyneet tänne ja tämä on osa olemassaoloamme. tämä fyysinen maailma. voidaan lisäksi huomata, että kommunikoimme jatkuvasti ympäristömme kanssa. esimerkiksi fyysinen ruumis ei pääse välttämättä seinän läpi, koska värähtelee sen kanssa samalla aallonpituudella. se on kommunikaatiota.

- kaikki päihteet, mukaanluettuna mieliala- ja muut lääkkeet voivat aiheuttaa depersonalisaatiota.

- traumat. mitä kamalaa on tapahtunut? jotkut kokemukset (tai siis ne tunteet kuten syyllisyys, häpeä, pelko) voivat olla liian rankkoja voidakseen tulla käsitellyiksi siinä tilanteessa erilaisista syistä, ja jäävät siksi junnamaan päähän ja ruumiseen vaikka tässä muodossa. joittenkin filosofioiden mukaan ihmisellä on sielu, joka voidaan menettää suuren järkytyksen sattuessa. mä esimerkiksi aloin piirtää silloin vuonna 2006 lintuja koko ajan muotoillen, vaikka en ole ollut niistä yhtään kiinnostunut. pari vuotta myöhemmin tuli vastaan tieto, että on erilaisia perinteitä, esim. shamaanien, joissa lintu merkitsee ruumiista unen tai sairauden aikana lähtevää sielua. ja depersonalisaatiohan on just semmonen sairas uni.

- niin, uniaan kannattaa seurailla ja arvostaa. todennäköisesti ne tekee jotain prosesseja, vaikka niitä ei edes muistaisi. joskus, ehkä sillee fifty-sixty -todennäköisyydellä unien puute voi kertoa siitä, että on liian jumissa yhtään mihinkään, liian syvällä, mistä depersonalisaatio yleensä kertoo. mä myös heräsin ekan kerran tavanomaisen todellisuuden tajuisena sen jälkeen kun olin nähnyt unta, jossa epäilin todellisuutta. siinä kohtaa osa musta oli ilmeisesti saanut tarpeekseen kaikesta obsessoiluisusta ja yritti palauttaa mut todellisuuteen. koin kuitenkin vastoinkäymisiä siinä maaliskuun päivänä ja livahdin taas jonnekin depersonalisaation ottaessa ohjat.

- epäfunktionaaliset ja -realistiset käsitykset identiteetistä, olemassaolosta ja omasta roolista maailmassa. mä en usko että kirjoitan mun sivuille mitään egosta kun en ymmärrä siitä hirveästi, mutta väitetään, että sen valta on jotain jossa jokaisella on miettimistä.

- kysellä itseltään tai miltä tahansa, vaikka sinitarralta, mikä on vialla. yrittää päästä maneerinsa läpi ja kysyä aidosti neuvoa. on vähän arveluttavaa kysyä "mitä olen tehnyt väärin!", koska rangaistus-maailmankuva on mun mielestä vähän huono ja epärealistinen. mutta jos sen pystyy ottamaan jotenkin sellaisena, että kysyy viisaammaltaan ja on valmis kasvamaan, voi tie ulos löytyä helpostikin. suosittelen ensisijaisesti puita tai terapeuttia,

- niin, terapia. se on paras. depersonalikaatikolle on hyvä, jos terapia on edes vähän toiminnallista. jos epätodellisuuden tunne liittyy mahdollisesti laajempiin kokonaisuuksiin itsessä, kannattaa hoitaa niitä muita ensisijaisesti. depersonalisaatio ja derealisaatio ovat kuitenkin suojaamassa (tai ehkä eivät, jos ovat liian repiviä) ja suojautumisella on aikansa.

- kokeile erilaisia kehollisia juttuja.

- ala elää terveellisemmin tai epäterveellisemmin.

- älä ole ankara itsellesi!

- älä koe mitään velvollisuutta noudattaa mitään tässä listassa olevaa tai mitään muutakaan ohjetta. ei kukaan voi sua paremmin tietää, mitä sun päässä on, vaikka voikin ehkä auttaa. kaikki on loppujen lopuksi tehtävä itse. mutta älä lannistu. kiire ei ole.

Jos on jotain muita vinkkejä, ois kiva saada niitä tänne!

Joka tapauksessa tietäkäätten, että minätilat vaihtelee ja tunne itsestä voi kasvaa pitkän ajan jälkeenkin, yllättäen tai yllättämättä. Mulla on käynyt viime vuosien aikana muutamia kertoja sellaiset tutut olot että olen joku tietty ihminen. Se on ollut kivaa. Kerran kävi näin: oli tosi rankka päivä, jolloin aivoni toimivat tosi hyvin. Mietin uusiksi hirveästi juttuja. Illalla ei ollut enää mitään ajateltavaa ja huomasin sen sellaisena, että oli kuin osa musta olis seurannut mua rauhassa 7 metrin korkeudessa ilmassa. Menetin jotain. Sitten luin yhtä kirjaa jossa kerrottiin syyllisyydentunteiden kohtaamisesta MDMA:n avulla, niin että ihminen tapaa intensiivisesti mielikuvituksessaan sen mitä itsessään pelkää, jonkin joka ilmestyy jonkinlaisen pedon tai hirviön muodossa ja joka on pelottava (esim. mulla Ring-elokuvan Samara). Ja muuttuu siksi, menee katsomaan sen silmistä ja käyttämään sen raajoja ja tuntemaan maailman niin kuin se. Se kuulosti todella hyvältä ja mä muistin samassa jotain mitä en ole suostunut muistamaan kymmeneen vuoteen. Sellainen asia minkä tein mikä oli aika väärin. Mitä, mähän olen täydellinen, mä olen tää ylenkatsoja ja jumala, tää joka ei edes tunteita suostu tuntemaan kun ne on niin alhaisia! Ei voi olla että mä olisin tehnyt jotain pahaa! Mutta mä olin. Ja nyt mä myönsin sen (se kirja on todella niin hyvä kuin miltä kuulostaa, sen voi saada multa lainaan) ja tiesin yhtäkkiä, että olen minä. Ainakin vähän aikaa olin. Mutta ei minuudentunne ole niin välttämätön, eikä sitä ainakaan voi pakottaa. Joskus tuntuu ihan palasilta ja joskus tunnistaa itsensä todella hyvin. Ihan yksi lysti. Aika parantaa.

Taidetta ja tietoa

Elämämme täällä on niin teknistä ja keinotekoista, että vieraantuminen itsestä ja toisista on jokapäiväistä todellisuutta. Taiteessakin se on yksi käsiteltävä kysymys tai ainakin vireenä mukana. Tietysti kun kyse on ihmisen minuudesta ja puolustusjärjestelmistä, niin sanotaan siitä välillä aina jotain. Kuten Shakespearen Macbeth: "Parempi olla itselleen outo kuin tietää mitä on tehnyt." Vaikka yhteiskuntamme yrittäisi miten ruokkia meissä (erit. keho-)häpeää, ei depersonalisaatio ole kuitenkaan länsimaisen sivilisaation yksinoikeus. Sen negatiivinen ja leimaava suhtautuminen erilaisiin todellisuudentajuihin sentään on ainutlaatuista. (Monissa uskonnoissa depersonalisaatiota ja derealisaatiota pidetään pyhinä kokemuksina. Ei tosin mitenkään spesiaalipyhinä, ei sellaisessa kokemuksessa loppujen lopuksi ymmärretä paljon muuta kuin etäisyys ja tyhjyys mitä kaiken välissä on. Lisäksi saattaa olla mahiksia päästä sulautumaan esineisiin, mutta se on jo vähän eri juttu. Mielestäni depersonalisaatio on hyvä alku, kunhan todellisuuden kyseenalaistaminen eri tasoilla ei jää siihen.) Ongelmaan on sitten vastanneet esim. nämä kannanotot:

R.D.Laing - antipsykiatri jostain muutamien vuosikymmenien takaa
Markku Siivola
Sit varmaan itäiset "filosofiat" on kiinnostavia, koska niissä on käsityksiä ja kannanottoja näistä asioista. Tosin oman kokemukseni perusteella en suosittele menemään niihin hirveän syvälle, koska kun tässä tilassa tunteet ja halut puuttuu, niin ajattelu saattaa mennä entistäkin vinompaan kun minää ei tunnu olevan alunperinkään, vaikka oikeastaan minä on ylikororostunut. Ainakin itsen analysoimiseen, nimenomaan älylliseen analysoimiseen käyttää paljon energiaansa. Myös se vieras joka ottaa ohjat, voi olla ego. En tiedä. Monelle kai depersonalisaatiota on juurikin se, kun itsen eri osat tulevat tiedostetuiksi eikä koulussa opeteta tai lehdessä kerrota mitä se merkitsee. Niin ollen menee ihan sekaisin.

Ja sitä taidetta sitten? Musiikkibändi Verenpisara. Ismo Alangon Pieni itsemurha Jotain todellisuuteen liittyvää on mun oma, millä oli ennen suuri merkitys mulle. Sitten iki-ihana Jim Woodring , joka on innoittanut mua. Sillä on ollut lapsesta asti kaikkee ja hallusinaatioit. Myöhemmin se on alkanut treffailla psykedeelejä. Sen mielestä olemassaolon takana piilee kauhu. Tai en mä tiiä, oon lukenut vain pari haastattelua. Yksi siivu mun mielestäni on samaa mieltä kuin se, vaikka mulla ei ole hallusinaatioita enkä ole käyttänyt mitään mitä huumeiksi kutsutaan yleisessä kielenkäytössä.

No, ei muuta kuin hyvää päivänjatkoa. Ja hei! Otan tähän mielelläni lisää "tositarinoita". Sitaateissa siksi, että tän aiheen yhteydessä on huvittavaa puhua todesta tai tarinoista. Tai yhdistellä sanoja yhdyssanoiksi. Blehee!