Lucia-poika
lucia-poika kysyy, olenko koskaan ajatellut valoa
sanon, että en.
lucia-poika sanoo, että hän on ajatellut
hänellä on myös nuo kynttilät
mutta hän ei tunne valoa
minua ei kiinnosta.
hän hymyilee taaksepäin ja nukahtaa
kuorsauksen läpi näen hänen unensa kuvat
valon kaipuu on niissä kaikissa
ja minä olen niissä unissa petokissa ja ruma koppakuoriainen
minua alkaa puoliksi välittää
hän herää, haluaisin tietää,
mitä valoa tämä lucia-poika oikein kantaa
hän pesee kasvonsa lavuaarissa ja kohentaa kynttilöitään jotka kaikki palavat
valo on vähemmän ja enemmän kuin pimeä
sanon, että valo on vähemmän ja enemmän kuin pimeä
lucia-poika ottaa väitteen itselleen ja kokeilee sitä ja sulkee silmänsä
minua alkaa taas ärsyttää. tuo epäaito tyyneys.
hän nukahtaa pystyyn, keittiön valo on tummanvalkoista
pelästyn, sillä valo ei voi olla tummanvalkoista
en halua ajatella sitä, miten vaikeaa valoa, tai ylipäänsä mitään, on kuvailla. alan katsella lucia-pojan unta. lucia-pojan unessa pyöveli kirjoittaa mustekynällä: "kaikkien ihmisten tulee tietää että valo tunnelin päässä on vain näköaivokuoren viimeinen temppu kuolevalle." naiivi lucia-poika kauhistuu hereille. hän ei halua ajatella niin. kohennan asentoani ja olen valmis kertomaan hänelle ikäviä tosiasioita ja muita elämän realiteetteja. hän nostelee pukunsa pitkiä osia. minä sanon, että ainut valo on perjantai-illan valomerkki, jolloin tietää, että jäljelle jääneet ovat pahasti puutteessa ja itse ei ole. minä sanon, että valo on turhaa, sillä loppujen lopuksi kaikki on pimeää. lucia-poika ei halua ajatella niin. minä nautin tilanteesta. mutta hän repii silmät päästään ja iskee ne tarjottimelle ja huutaa että minun täytyy lähteä viemään niitä asiakkaille. en osaa suhtautua muutenkaan, joten huudan "keille asiakkaille? ravintola meni kiinni teidän typerän esityksenne jälkeen, etkö sinä sitä tiedä!" hän vain nyökäyttää päätään ja sanoo, että kaikki asiakkaat ovat siellä. kaikki asiat. minä rymistän heiluriovesta läpi, hän seuraa perässä.
pöydissä istuu elämän realiteetteja. rauhoitun hetkessä. olen kuitenkin töissä, vaikka kaikki ei ole täysin tavanomaista. kysyn: ”anteeksi, kenelle nämä, tuota, silmät olivatkaan tulossa?” lavan viereisestä pöydätään huikataan. lavalla välkkyy lamppu, eikö tuota ole kukaan vieläkään korjannut. pöydässä istuvat realiteetit ovat "minä olen nähnyt tarpeeksi" ja "minä en ole nähnyt tarpeeksi". kynttilä heidän välillään roihuaa. vilkaisen taakseni, ja lucia-poika on kadonnut. vilkaisen tarjotinta, siinä makaavat edelleen vetiset silmät. minua kuvottaa, mutta kauhon silmiä elämän realiteettien lautasille. toinen tuijottaa lautaselle levinnyttä silmää pitkään ja sitten huomauttaa sen olevan pilalla. en reagoi siihen kovin nopeasti, koska en voi kuvitella, millä tavalla ”olen nähnyt tarpeeksi” silmänsä tahtoisi, ja elämän realiteetti kysyy, enkö näe, etteivät ne ole päässäni. ajattelen, että hän pilailee. minua alkaa tympiä suunnattomasti. tännekö minä nyt olen elämässäni päätynyt? tarjoilemaan silmää huonoa huumoria harjoittavalle elämän realiteetille. valahdan hallitsemattomasti matolle ja alan katsella unta,
suorastaan unelmaa. kesäpäivä pellolla ja hyvin vaaleat vaatteet hyvin vaalealla tytöllä. hymy kuin ikuisuus. hän menee pois. tunnen kirpaisevaa lempeyttä häntä kohtaan. seuraan tyttöä. hänellä on paljaat jalat ja voi, hän astuu ampiaisen päälle. mutta hän ei ala metelöidä. yritän kysyä häneltä, sattuiko häntä, mutta hän ei kuuntele, vaan alkaa tutkimaan ampiaisen kärsimiä vahinkoja. minua alkaa ärsyttää. mitä pelmattia kaikki tässä maailmassa puuhaavat?! alan repiä vehnää poikki. olen häneen rakastunut.
herään ravintolaan, kun elämän realiteetti "älä nyt ala teatraaliseksi" ja taustalta seuraava "kontrolloimisen realiteetti" kaatavat vettä kasvoilleni ja toinen roikkuu rintakehäni päällä kai tarkoituksenaan elvyttää. nousen pukuni osia pöyhien taaksepäin astuen. no niin, pärjään kyllä, anteeksi häiriö. kontrolloimisen realiteetti pyyhkii kasvojani servietillä. minua ärsyttää kuin teini-ikäistä. mitä sinä puutut minun asioihini! mutta pysyn rauhallisena ja toivotan hyvää ruokahalua. harpon keittiöön. haluan puhua lucia-pojan kanssa, mutta hän ei ole siellä. ovi takakuistille on raollaan ja
lucia-poika seisoo ravintolan portailla tupakalla. hän näyttää vanhemmalta kuin aikaisemmin. tasapainoisemmalta. hän näyttää siltä, että on rakastanut jotakuta ja tehnyt virheitä ja siinä hän vain on, tupakalla. totean, että hänellä ei taida olla tulta, koska edelleen pidän häntä hyvin nuorena. hän osoittaa hajamielisesti kynttiläkruunuaan. ilman savu tuntuu turvalliselta. mutta sitten lucia-poika osoittaa taivasta, joka on todella rauhallinen ja kysyy tiedänkö että "taivaalla tähtivyö" tarkoittaa linnunrataa joka halkaisee taivaan kuin vyönä, siellä missä sivistykset valot eivät ole vieneet tähtiä taivaalta.
en tiennyt. vaikka tunnen oloni hänen laillaan tasapainoseksi, minua hävettää myöntää itselleni, etten tiedä sellaista. ravintolan sisältä alkaa kuulua kovaäänistä puhetta ja kolinaa. säntään saliin. kaksi realiteettia painivat maassa. osa muista realiteeteista puhisee niiden kimpussa yrittäen erottaa niitä. muut kauhistelevat ja muutama hurraa, mutta kun ne huomaavat, että olen tullut sisään, tilanne muuttuu. maassa rähisseet realiteetit "kompetenssi ratkaisee " ja "maailma on ihmeellinen" katsovat minua nolostuneina.
sydäntäni alkaa särkeä sellaisista nolostuneista katseista. kaikki realiteetit katsovat minua niin epävarmoina. ne haluavat tietää, mitä minä ajattelen niistä. jäykistyn paikoilleni (kuten yleensäkin, kun minun pitäisi pitää jonkinlainen puhe.) kun en sano mitään, ne alkavat näyttää vihamielisiltä ja realiteetit "tuo tyyppi ei sitten tiedä milloin toimia" ja "yleinen häpeä" alkavat levittää kyräilevää ilmapiiriä. tunnen suurta avuttomuutta ja mietin vielä, voisinko saada jonkun realiteeteista vielä puolelleni. mutta realiteetit joiden odottaisin olevan puolellani ovat aivan vaiti ja tuijottelevat lattiaan tai epäonnistumisestani katkerimmat kattoon. nukahdan. jokin talo täyttyy tummanruskeilla koppakuoriaisilla. se vain täyttyy. pidämme palaveria aikaisemman työpaikkani henkilöstön kanssa. emme sanallakaan pohdi talon täyttymistä tummanruskeilla koppakuoriaisilla. istun heidän kanssaan ja he ovat inhottavan typeriä tai inhottavan kyynisiä. itse olen osa sitä, sillä en uskalla nousta seisomaan ja sanoa, mitä havaitsen tapahtuvan. kokous jatkuu unenomaisesti, vailla mitään tietoisuutta mistään. naurettavia tuottavuussäädöksiä koskevat naurettavat lauseet alkavat kiihtyä ja muuttua ympäriinsä pölyäväksi jauhoksi, aivastelen. kuoriaiset syövät jauhoa ja kasvavat. ne hyppivät jauhon perässä kuin kömpelöt koirat. pakokauhu sisälläni karjahtelee ja kasvaa. sitten huomaan, että karjahtelu tuleekin gorillasta, joka seisoo kengissäni. minun kengissäni seison minä - gorilla. gorillaminä. en pelkää enää.
hyppään kattolampun kautta huoneen toiselle puolelle ja sitten näen ikkunan. hyppään siitä ulos ja nukahdan pudotessani. näen unta, että vatsaa kutittava pudotus tapahtuu vaaleankeltaisessa ja -vihreässä valossa. putoan. vain putoan. gorillan karvani muuttuvat glitteriksi ja perhosiksi. minä muutun sisiliskoksi ja appelsiiniksi, putoan, muutun kuumuvaksi hiekaksi ja sitten muutun lucia-pojaksi - mikään ei muuta putoamista eikä valoa. tunnen. valon. tunnen. minut. lopulta laskeudun maahan kevyesti kuin enkeli ja lähden juoksemaan keskellä vihreitä suikeroisia kasveja kukkivaa aroista maisemaa seisovaa pöytää. nappaan äkkiä silmät lautasilta ja painan ne kasvoihini silmien kohdalle. huudan unelle, että haluan herätä.
paluu todellisuuteen kahden unen läpi tulee elämän realiteettien hurraahuudoista. ne ovat päätyneet valitsemaan itselleen hallitsijan minun feidatessani. lucia-pojan kruunua painetaan juuri nyt jonkun realiteetin päähän, missä lucia-poika itse on? mietin sitä vain hetken, kunnes tiedän, että hän on minussa. lavalla seisoo kolme realiteettia, "kyllä idealismi iän myötä karsiutuu”, ”täytyy tyytyy tylsyyteen” ja ”tämä on elämäni enkä kaipaa neuvoja”. keskimmäisellä on päässään kruunu. lavanviereisen pöydän lautasilla näkyy silmistä enää vain hiukan nestettä, mutta ruokailuvälineet ovat koskemattomat. minulla siis on (kuin onkin) valon silmät.
nousen lavalle päättäväisesti ja realiteetit kohahtavat ja väistävät. silmäilen ravintolaa. se on punaruskeasävyinen ja tietynlainen pala maailmassa. sanon lempeästi kuuluvalla äänellä: ”no niin. minä olen se joka minussa päättää. ainakaan teille ei kuulu niin paljon valtaa ja jos kuuluukin, valitsen sen itse.” tauko. ”nyt alkaa olla jo yö, joten ravintola suljetaan aivan pian. lähtekää vittuun täältä.”
