Laitoin aamulla liilat verkkarihousut jalkaan. Mun mielestä ne näytti hienoilta, mutta ne ei sopineetkaan kenkien kanssa yhtään, koska olivat niin isot, ei ihan asettuneet. Kauhea ongelma! mutta oli liian myöhäistä perääntyä. Pyöräilin Helsinkiin ja pysähdyin jossain missä oli valkoposkihanhia. Söin penkillä dyykkaamiani hedelmiä. Tajusin, että mun housut oli samaa maailmaa kuin matamilla jonka olin tavannut edellisenä viikonloppuna ja jota en ollut ihan arvostanut. Sillä oli violettia ja liilaa ulkoilupuvussaan ja sillä oli kauhean itsepäinen ja muka-hauskan-sarkastinen ilmaisutapa. En kiehunut raivosta, mutta tunsin oloni vaikeaksi. Ja nyt mulla oli liilaa päällä. Voi vittu! mutta tiesin että mä olen se nainen, mä voisin olla se nainen. Havainto siitä naisesta on mun sisällä, ja on pirun huono jos mulla on mun sisällä jotain mitä en voi hyväksyä. Sellainen tila kuluttaa ihmistä. Joten mun oli pakko hyväksyä se ihminen ja itseni.

Ajattelin siinä pyöräillessäni paljon. Myöntelin itselleni asioita ja ajattelin vielä lisää. Hyväksyin kaiken tyhmyyden mitä huomasin piilotelleeni. Tietysti suuri osa jäi vielä odottelemaan. Mutta paljon kuitenkin. Se oli kivaa.

Illalla huomasin, että en jaksa enää ajatella. Olin menossa dyykkaamaan Otaniemessä ja kävelin tiellä, ja yhtäkkiä oloni oli kevyt. Tuntui kuin osa musta olisi lähtenyt irti ja kellunut perässäni kahdeksan metrin korkeudessa. Tunsin yhteyden, ohuen siteen siihen. Hienoa. Tuntui hyvältä.

Illalla vielä luin yhdestä kirjasta miten psykoaktiivisilla aineilla voi boostata terapiaa siinä määrin, ettei "varjon", eli epähyväksymättömän puolen piirteitä pelkästään kohdata, vaan mennään sen hirviön sisälle ja katsotaan sen silmillä. (Tietysti niin voi tehdä ilman psykedeelejäkin). Ja kerrottiin syyllisyydestä, ja samalla mä muistin yhden kauhean jutun minkä olen tehnyt kun olen ollut 8-vuotias. Kymmenen vuotta muisto odotti että tekisin sille jotain. Paljon se olikin itsestään muistutellut pelkojen muodossa, mutta en ollut suostunut tajuamaan. Nyt olin sen kanssa alttiisti ja tunsin hirveästi kauhua ja helpotusta. Muutamaa päivää myöhemmin kerroin asiasta terapeutilleni, joka ei ollut läheskään yhtä järkyttynyt "pahasta teostani" kuin mitä olin itse.



Sain eilen kaukorakkauksesta aavistuksen, kun tiesin, että jos Se Oikea eksistoi, se eksistoi. Eikä mun tartte olla sen luona. Sitten musta lähti jokin itseni palanen irti ikään kuin ilmaan kellumaan. Tähti tai pieni peilinpalanen. Korvani yläpuolella sitä jotain hehkui, koska tuli korvan kohdalla todella kuumaa. Tää ei ollut sekava tapahtuma, mutta ihmettelen silti mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu. Ei kukaan ollut kertonut mulle, että rakkaus voi olla tällaista.